Johanna Hellstenin blogi

Ei saatu uutta sateenvarjoa

 

Ei sitten tullut suurta ja uutta keskusjärjestöä. Työantajien leirissä varmaankin huokaistiin helpotuksesta, sillä uudesta keskusjärjestöstä olisi tullut melkoinen nyrkki neuvottelupöytiin.

Keskusjärjestötyö lähti liikkeelle lähes euforisissa tunnelmissa. Jopa oma liittoni, villi, vapaa ja kriittinen Journalistiliitto ilmaisi halukkuutensa liittyä mukaan neuvotteluihin ja harkita käymistä osaksi suurempaa kokonaisuutta. Ilmapiiri oli innostunut ja sanoisin jopa, hiukan taistelunhaluinen.

Vanhat epäluulot ja reaalimaailma kävivät työn tielle. Vai olimmeko naiiveja, kun kuvittelimme, että palkansaajilla voisi olla enemmän yhteistä kuin erottavaa? Miltä työntekijätason murheet näyttävät ylemmän toimihenkilön silmissä? Sen, jonka työpäivä jatkuu kotona lasten käytyä nukkumaan, jonka matka-ajoista kukaan ei maksa mitään, mutta joka toisaalta voi surffailla netissä työaikana, saa keskitasoa kovempaa palkkaa ja jonka paikat eivät hajoa kovissa, fyysisissä töissä. Ehkä ne maailmat nyt vielä ovat kaukana toisistaan.

Silti yhteisiä ongelmia on jo nyt ja tulevaisuus tuo niitä lisää. Asiantuntijatasonkin työt automatisoituvat ja muuttuvat sellaisiksi, että niitä voidaan siirtää maasta pois. Microsoftin ja yliopistojen jätti-irtisanomiset ovat näyttäneet, että kato käy akavalaisellakin puolella. STTK:n sairaanhoitajat ja perushoitajat ovat viimeistään kiky-neuvotteluissa saaneet huomata, että heitä ei enää rakastetakaan niin paljon.

Kyse ei ole vain siitä, että voimakkaampaa palkansaajien edunvalvojaa tarvittaisiin kipeästi tulevina vuosina. Yhdessä ja painokkaammalla äänellä pitäisi myös uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevia totuuksia ja käydä uskottavasti niitä vastaan.

Vai uskooko joku ihan tosissaan, että työvoimaa halventamalla Suomi pystyy kilpailemaan globaaleilla markkinoilla ja säilyttämään hyvinvointivaltion?